Joulukalenteri 2015 - luukku 10

Tästä luukusta paljastuu

MINÄ HEVOSIHMISENÄ

Mutta millaisena hevosihmisenä?

Joskus kauan sitten, kun olin ihan pikkuruinen, vaaleahaituvainen, epävarma pikkutyttö, aloin tykästyä hevosiin. Luin niistä kertovia kirjoja ja halusin oppia niistä lisää. Minua kiinnosti saada tietää uusia termejä hevosista. Mutta jos minulle olisi silloin kerrottu, millainen hevosmaailmani on kuuden vuoden päästä, en varmasti olisi uskonut sitä. Olisin kuitannut naurulla - niin varmaan. Tai vastaavasti suuni olisi voinut loksahtaa auki, ei kai toi nyt mun tulevaisuus voi olla. Se olisi varmasti ollut minusta liian hyvää ollakseen totta.

Minusta on tuntunut viime aikoina, että taisin vain syntyä hevosihmiseksi. Siitä lähtien, kun olin alkanut lukea niitä kirjoja. Sitäkin ennen minulla oli tapana esimerkiksi auton ikkunasta hevosia nähdessäni jäädä katselemaan niitä. Olen aina pitänyt niistä ja ne ovat kiehtoneet minua.

Mutta varsinaisen ratsastusharrastuksen aloitin mennessäni neljännelle luokalle, syksyllä 2011. Siitä on neljä vuotta, neljä pitkää, hevostentäytteistä vuotta. Silloin viikon paras hetki oli päästä hevosen selkään. Ratsastus oli ehdoton intohimoni, ja halusin oppia siitä ihan kaiken. Mutta se kaikki lähti kesällä, kun olimme perheleirillä. Pääsimme kokeilemaan ratsastamista isokokoisella suokilla. Muistan yhä, mitä minulle sanottiin: Osaat istua hienon rennosti siellä. Eipä kulunut kuin muutama minuutti, kunnes tulin alas hevosen selästä. Automatkalla takaisin leiripaikkaan sanoin ne harrastusmaailmani tyystin muuttaneet sanat. Äiti, mä haluun alkaa ratsastaa.

Löysimme Ruskon ratsastuskeskuksen, ja aloin käydä vakiotunnilla kerran viikossa. Kuusi päivää odotusta seuraavaan tallikertaan oli ihan liikaa. En oikeastaan ajatellut niitä tallikertoina, vaan ratsastuskertoina. Nauran nykyään sille, miten vain ratsastus kiinnosti minua. En ollut yhtään kiinnostunut esimerkiksi tallitöistä, ajosta tai edes kunnollisesta hevostenhoidosta. Halusin vain ratsastaa. Luulen, että sellaisia on nykyään suurin osa ratsastajista, ainakin ratsastuskouluissa.

Aluksi kuuluin siis itsekin tähän ryhmään. Vähitellen, aloin kuitenkin kiinnostua muustakin. En kuitenkaan ajosta tai ravureista. Joskus taisin lähestulkoon halveksia raveja tai muuta sellaista hevosurheilua. Mutta aloin kiinnostua hevosenhoidosta. Aloin miettiä, mitä erilaisia töitä hevostallilla tehdään, lakaisin esimerkiksi käytävää vapaa-ajallani. Kiinnostuin siitä, milloin hevonen voi hyvin, myös siitä, mikä on sille parhaaksi. Opin hiljalleen lukemaan hevosia paremmin. Mutta vain vähän paremmin, en vieläkään osaa niin hyvin lukea hevosta, kuin haluaisin osata.

Hiljalleen siis siitä pikkuisesta tyttösestä, joka halusi vain ratsastaa ja ratsastaa ja vielä vähän ratsastaa, kasvoi hevosia yleisesti ajatteleva tyttö, joka halusi myös hoitaa hevosia ja ajatella niiden parasta. Ratsastus oli silti yhä ykkössijalla.

Mutta en osannut nähdä, milloin hevonen voi huonosti. Esimerkiksi silloin pidin Nemon huonoa käyttäytymistä vain luonnevikana. Se on vain oppinut sellaiseksi, taisin ajatella. Mutta olen nyttemmin alkanut ajatella juurikin näitä asioita. Miksi hevonen käyttäytyy niin, miksi näin. Onko sillä kipuja vai jotain pahempaa, suuria tuskia? Aloin siis ajatella yhä enemmän hevosten hyvinvointia ja sitä, onko se kunnossa.

Hiljalleen aloin myös lähestyä hevosmaailmaa eri suunnilta, oikeastaan vasta Tompan myötä kunnolla. Kiinnostuin ajosta ja raveistakin, ne ovat mielenkiintoinen alue, josta en tiedä mitään, mutta olisi mukava oppia. Kiinnostuin maastakäsittelystä ja luonnollisista hevostaidoista, vaikka en tiedä niistäkään mitään. Kiinnostuin luottamuksen hiomisesta, josta en myöskään tiedä mitään, mutta melkein enemmän kuin mitään muuta haluaisin oppia tietämään. Hevosmaailmassa on niin paljon asioita, joita haluaisin oppia.

Mutta suurin muutos on se, että ratsastus ei ole enää etusijalla. Minua viehättävät nyt juurikin nämä kaviojalkaiset eläimet. Haluaisin tietää niistä enemmän, oppia lisää ja auttaa niitä voimaan hyvin. Hevostenhoito on mukavaa ja hienoa puuhaa. Se on nykyään se syy, miksi harrastan hevosia. En sano enää edes harrastaa ratsastusta, vaan harrastaa hevosia. Koska hevosiin kuuluu niin järkyttävän paljon kaikkea muutakin kuin se ratsastus, niin järkyttävän paljon kaikkea muutakin kuin selässä istuminen. Hevosen ei tarvitse olla kone, joka tottelee apujasi ja suorittaa koulukiemuroita täydellisessä muodossa kulkien. Hevonen voi olla ystävä.

Pidän siis itseäni hevosia eri kanteilta katsovana, ymmärtämishaluisena hevosihmisenä, joka tahtoo oppia hevosista lisää ja kokea paljon niiden kanssa. Haluaisin vielä joskus hevosesta kunnollisen ystävän. Sellaisen, johon voi luottaa ja tehdä kaikkea hauskaa. Koska sellaista minulla ei vielä ole.